Aarre Saarnio – pedagogi, runoilija, musiikkimies, keksijä, opetusvälinevalmistaja

Aarre Saarnio (12.1.1906-24.9.1981) oli poikkeuksellinen monilahjakkuus. Hän opiskeli pianonsoittoa jo koulupoikana Viipurin konservatoriossa. Saarnion kolme lasta muistelevat lämmöllä isänsä tapaa nukuttaa heidät flyygelillä, mielikappaleenaan Beethovenin Kuutamosonaatti.
Matemaattisten aineiden lehtorina Saarnio suunnitteli ja valmisti opetusvälineitä paitsi itselleen, myös myyntiin. Viimeinen myyntiluettelo käsitti peräti 110 välinettä. Tässä kirjassa julkaistaan ensimmäistä kertaa Aarre Saarnion taidokkaat runot. Ne ulottuvat Aisopoksen malliin rakennetuista eläinrunoista pedagogisiin ja luonnontieteellisiin aiheisiin kuten ”Paraabeli”, ”Pallo”, ”Atomi” ja ”Täydellinen induktio”.



A

arre Saarnio tuli ylioppilaaksi Viipurin suomalaisesta lyseosta vuonna 1925. Hän toimi Ikaalisten yhteiskoulussa matematiikan, fysiikan ja kemian lehtorina 1933–45 sekä sodan jälkeen poikkeusoloissa rehtorina 1945–46, ja Forssan yhteislyseossa lehtorina 1946–49 sekä vanhempana lehtorina 1949–69. Saarnion kaupallinen toiminta alkoi ilmeisesti vasta Forssassa 1950-luvulla. Vanhimmat tähän asti löytyneet laitteet on signeerattu 1949. Saarnio sai opetusvälinekeksinnöistään palkintoja keksintöjen kansainvälisissä näyttelyissä Pariisissa ja Brysselissä.



Patentoitu “tikkataulu”

Aarre Saarnion keksinnöistä eittämättä merkittävin on runokirjan kannessa ja tämän sivun yläosassa kuvattu patentoitu Saarnion nuoli eli “tikkataulu”. Saarnio kertoi kokeilleensa kotona pitkään kumilankaan kiinnitettyä pöytätennispalloa. Hän oli kiinnittänyt kumilangan toisen pään ovenripaan. Irrotettuna pallo ei osunutkaan ripaan, vaan alemmaksi oveen. Tästä hänen mieleensä välähti ajatus, että jos oven rivasta lähtisi pallon irrotushetkellä putoamaan jonkinlainen maalitaulu, pallo putoaisi pystysuunnassa samassa ajassa yhtä pitkän matkan ja osuisi lopulta maalitaulun keskelle. Opetusvälineissään Aarre Saarnio hyödynsi jokapäiväisiä käyttöesineitä, jopa joulukuusen koristeita. Saarnion opetusvälineiden ja keksintöjen viehättävyys on niiden yksinkertaisuudessa ja toimivuudessa. Yksinkertaisuus auttoi opetuksen havainnollistamisessa. Ilmiö ei peittynyt laitteiston monimutkaisuuteen. Pedagogille tärkeintä on, mitä kasvattaja saa kasvatettavissaan aikaan. Eläkkeellejäämisvuonnaan 1968–69 Saarnio joutui sydänvaivojensa vuoksi sairaalaan juuri kesken luokkansa valmentautumisen ylioppilaskirjoituksiin. Tämänkin tilanteen Saarnio hyödynsi niin pitkälle kuin taisi. Hän laati sairasvuoteellaan runon “Niin monet vuodet x:ää sekä y:tä mä olen kirjoittanut taulullenne...” ja julkisti sen Forssan lehdessä, osoitettuna omalle abiturienttiluokalleen (kirjan s. 69). Luokka sai näin opettajaltaan vahvistusta kykyihinsä ylioppilaskirjoituksissa. Lähes puolet kirjoitti jälleen matematiikasta laudaturin.

Ystävyys akateemikko Tauno Nurmelan kanssa

Kertomus Aarre Saarniosta jäisi vajaaksi ilman viittausta Saarnion merkittävään elinikäiseen ystävään, Turun yliopiston rehtoriin ja sittemmin kansleriin ja akateemikkoon Tauno Nurmelaan. Saarnion ja Nurmelan ystävyys oli alkanut Viipurilaisessa Osakunnassa ja Ylioppilaskunnan Laulajissa. Miesten veljellinen ja elämänarvoja syvältä luotaava kirjeenvaihto jatkui läpi vuosikymmenten. Vastaanotettuaan Saarnion runokoosteen Nurmela kirjoittaa Rengon Renkajärven huvilaltaan: “Tässä niteessä on monta sellaista helmeä, että minä tässä saunakamarissa kynttilän valossa istuessani olen niitä yhä uudelleen lukenut hartaana ja kaikessa yksinäisyydessäni – sellainen tunnehan tässä yhä useammin mieleen hiipii – onnellisena siitä tietoisuudesta, että yksinäisyys on sittenkin vain fyysillistä ja että esimerkiksi sinun runojesi välityksellä aivan kouraantuntuvasti tunnen sinun henkisen läheisyytesi sekä ajan ja paikan yli ulottuvan vanhan veljeytesi. Yö on jo aivan pimeä. Kynttilä alkaa loppua. Sanonkin siis hyvää yötä ja kiitän vielä kovasti” (kirjan s. 75). Saarnio Nurmelalle: “Vanhenemme ja kuuntelemme raksuttavia sydänääniä ja öisin tuntuu kuin raja olisi jo lähellä. Usein silloin ajattelen vanhoja ystäviäni ja tunnen, että on olemassa herkkä sielullinen kontakti niihinkin nuoruuteni ystäviin, joita en vuosikymmeniin ole tavannut”. Saarnion menehdyttyä kotonaan Liedossa 24.9.1981 Tauno Nurmela kirjoitti Suomen Kuvalehden joulunumeroon 51–52/22.12.1981 Saarnion runoilla höystetyn aukeaman laajuisen verrattoman muistokirjoituksen. Siinä Nurmela tuo esille mm, kuinka Aarre Saarnio oli vain muutama kuukausi ennen kuolemaansa kertonut kokeilujen kautta löytäneensä tuon ajan suuresta uutuudesta, kvartsikellosta, ne piirit, joiden avulla kelloa saattoi käyttää ajastimena. Keksijän ja kokeilijan ajatus säilyi virkeänä loppuun saakka. Suomalainen filosofi, akateemikko ja ajattelija Georg Henrik von Wright toteaa kirjassaan ”Humanismi elämänasenteena” humanistin henkilöksi, joka ei sulje mitään elämänaluetta itseltään pois. Näillä kriteereillä Aarre Saarnio on humanisti sanan parhaassa merkityksessä – toivottavasti esikuva matemaattisten aineiden edustajien joskus yksioikoiseksi moititulle ammattikunnalle.

Perusluonnoltaan lyyristä laulurunoutta

Kirjailija, runoilija ja suomentaja Marja-Leena Mikkola on tutustunut Saarnion runoihin. Mikkola on mm. käsikirjoittanut Mikko Niskasen elokuvat Käpy selän alla sekä Lapualaismorsian ja tuottanut 1960- ja 1970-luvuilla Kaj Chydeniuksen säveltämiä runoja. Mikkola toteaa Saarnion runojen kattavan laajan aihepiirin luonnosta ja luonnontieteistä aina eksistentiaalisiin elämän ja kuoleman sävyihin. Saarnion riimit ovat paikoillaan, ne eivät ”onnu”. Hänen mukaansa Saarnion tuotanto on perusluonnoltaan lyyristä laulurunoutta. Mikkola ei ajattele Saarnion runoja niinkään lausuttuina, vaan säestettyinä. Ne suorastaan kaipaavat musiikkia. Musiikki toisi niihin uutta ulottuvuutta. Sopivimpina esimerkkeinä Mikkola mainitsee runot Keväthangella, Metsälampi, Adagio, Punkki ja Paraabeli.

Runokokoelma nyt vihdoin julkisuuteen

Aarre Saarnio oli todellinen homo faber – tekevä ihminen. Keskeinen tuotos ei Saarniolla ollut yksittäinen opetusväline tai yksittäinen runo, vaan herkkä taito hallita taidoillaan ja kyvyillään koko edessään avautuvaa elämän moninaisuutta. Aarre Saarnio on ollut tämän kirjoittajalle pedagoginen esikuva. Kunnioittaakseni hänen muistoaan järjestin Saarnion syntymän satavuotistapahtumat Turun ja Helsingin yliopistoissa 12.1. ja 7.6.2006. Siinä yhteydessä sain vastaanottaa Saarnion kolmelta lapselta hänen runonsa. Niistä näki heti, että ne ansaitsisivat julkaisemisen kirjan muodossa. Lähetin runot YLEn runopuolesta vastanneelle Tarleena Sammalkorvelle (1949–2016) tiedustellen, saisiko niistä radioon oman ohjelmansa. Sammalkorven vastaus oli, että jokainen runo on kyllä erinomainen, mutta YLEllä ei ole sellaista slottia eli ohjelmapaikkaa, jossa esiteltäisiin matemaattisten aineiden opettajan runoja! Keskusteluissa Saarnion oppilaiden kanssa on vuosien mittaan toistuvasti noussut esiin toive Aarre Saarnion elämäkerrasta. Kun kirjoittajaa ei näytä löytyvän, täyttäköön tämä runoteos toistaiseksi paikkansa maineikkaan merkkimiehen muiston vaalijana. Suuret kiitokset kirjan julkaisumahdollisuudesta Saarnion kolmelle lapselle eli Heikki Saarniolle, Katriina Lehtiselle ja Leena Multamäelle sekä tekstiosuuksin osallistuneille kirjallisuudentutkija Karoliina Lummaalle ja Saarnion kahdelle oppilaalle, säveltäjä Kalevi Aholle ja työ- ja elinkeinoministeriön entiselle kansliapäällikölle Erkki Virtaselle.


Hattulassa 15.10.2022
Jukka O. Mattila